JOKELAN TIILITEHDAS JOKELAN TEOLLISUUSTAAJAMAN PERUSTANA
Sanna Kaisa Spoof

MAASEUDUN TEHDASYHDYSKUNNAT

Kun teollisuuslaitos Suomessa tai vastaavasti vaikkapa Kanadassa perustettiin asumattomalle maaseudulle raaka-aineen tai voimanlähteen ääreen, oli sen työntekijät houkuteltava muuttamaan sinne muualta. Jotta ammattitaitoinen työväki saatiin pysyvästi jäämään paikkakunnalle, sille oli tarjottava palkan ja luontaisetujen lisäksi ajanmukainen asunto ja yhdyskuntapalvelut. Tehtaan omistajan asema oli keskeinen paitsi teollisuuslaitoksen rakennuttajana myös sen elintarvikehuollon kannalta välttämättömän maatilan kehittäjänä. Hänen roolinsa yhteisön patriarkaalisena johtajana korostui, mikäli hän itse asui paikkakunnalla perheineen. Vain kaupungeissa saattoi tehtaan johtajan vastuu työläisistään päättyä tehtaan portille.

Vielä 1800-luvun lopulla maaseudun tehtaiden rakennettuun ympäristöön kuuluivat olennaisena osana paitsi tuotantolaitokset myös asunnot. Tällöin muodostui sekä omistajien että työnjohdon ja työläisten perheiden muodostama kiinteä asuinyhteisö, jossa kukin tiesi oman paikkansa. Tällainen sosiaalinen ja fyysinen miljöö rakentui vanhempien, ruotsalaisesikuvien mukaan Suomeen rakennettujen rautaruukkien tapaan hierarkkiseksi. Näin oli asian laita myös Tuusulassa Helsingin ja Hämeenlinnan välisen rautatien varteen perustetulla Jokelan Tiilitehtaalla, missä esimerkiksi työsuhdeasunnon koko, ulkonäkö ja sijainti kertoivat sen asukkaiden aseman yhteisössä. Mitä lähempänä tiiliuuneja asui, sitä korkeammalla työntekijä oli tehtaan organisaatiossa.

JOKELAN TIILITEHTAAN PERUSTAMINEN

Jokelan Tiilitehdas ja samalla siis koko Jokela asutettiin sekä lähiseuduilta käsin että kauempaa Päijät-Hämeestä ja Etelä-Pohjanmaalta. Tiilitehtaan tontin halki kulkeva Palojoki toimi paitsi kuntarajana myös lääninrajana. Osa tehtaan työväenasuinrakennuksista, pellot sekä vähitellen myös savenottomaat sijaitsivat Hausjärven (sittemmin Hyvinkään) puolella.

Jokelan Tiilitehtaan perustivat rautatieinsinöörit August Hildén (s. 1840 Lapua, k. 1913 Kangasala) ja Theodor Tallqvist (s.1839 Eurajoki, k. 1912 Oulunkylä), jotka ostivat tarvittavan maa-alan Tuusulan Krapin talon isännältä tammikuussa 1874. Varsinaisen toiminnan käynnisti kuitenkin samana kesänä tehtaan vuokraaja, rakennusmestari Karl Kuorikoski (s. 1843 Kaarlela, k. 1884 Valkeala). Hän oli kuuluisan Kuorikosken kirkonrakentajasuvun jäsen. Valtion kanssa sovittuihin tiilentuotantolukuihin - kuusi miljoonaa tiiltä kuudessa vuodessa - ei kuitenkaan hänen johdollaan päästy, sillä ensimmäisen tiilenpolttoa varten rakennetun rengasuunin rakentaminen tehtaalle viivästyi. Syynä lienee ollut Janakkalan Leppäkosken tiilikylän tapaan kyllin taitavien muurarien puute.

PAUL CHMELEWSKI ISÄHAHMONA

Jokelan kannalta merkittävin tiilitehtaan omistaja oli kuitenkin puolalaiseen aatelissukuun kuulunut mutta Ahvenanmaalla syntynyt Paul Chmelewski (s. 1848 Sund, k.1915 Espoo), jonka hallussa tehdas oli vuodesta 1877 vuoteen 1902. Tuolloin siitä tuli yksi Suomen uudenaikaisimmista tiilitehtaista, sillä nyt sinne rakennettiin sekä holvaamaton rengasuuni että tiilikoneet. Chmelewski rakennutti perheelleen Jokelan kartanona ja nykyään myös Sinisenä talona tunnetun rakennuksen eli tiilitehtaan päärakennuksen tehtaan viereen rautatien toiselle puolelle. Tehtaan yhteyteen perustettiin edistyksellinen suurtila sivutiloineen ja meijereineen.

Kauppaneuvos Paul Chmelewskin vaikutus koko Jokelan kehitykselle oli vertaansa vailla. Tiilitehdasta, maatilaa ja näiden työläisten muodostamaa asuinyhteisöä rakennettiin vallitsevan tavan mukaan kuin ruukkia. Kylä kasvoi vapaasti ruukin ulkopuolella, mutta kyläläisistä valtaosa sai huomattavan osan elannostaan kesätyöstä Chmelewskin tiilitehtaalla. Ruukinpatruuna Chmelewski toimikin koko tienoon patriarkaalisena isähahmona. Hänen maineensa elää Jokelassa edelleen kaskuissa. Chmelewski piti Jokelassa kauppaa ja kestikievaria. Hän perusti ja rahoitti Jokelan ensimmäisen kansakoulun tiilitehtaan alueelle ja kustansi pappeja pitämään siellä jumalanpalveluksia. Kyseessä ei ollut kuitenkaan pelkästään hyväntekeväisyys, vaan teollisuuslaitosten johtajilla oli alaisiaan kohtaan myös lakisääteisiä velvoitteita. Nykyisen Jokelan keskustan kaikki lammet - kuten myös Paul Chmelewskin mukaan nimetyn puiston alueella olevat - ovat syntyneet tämän Jokelan vanhimman tiilitehtaan savenoton seurauksena. Mainittakoon, että juuri Paul Chmelewski perusti Jokelaan sen ensimmäisen puiston, jota jokelalaiset kutsuivat Parkiksi. Sinne oli työläisiltä kuitenkin pääsy kielletty, sillä esimerkiksi sen kasvihuoneista saadut viinirypäleet olivat vain herrojen herkkua.

Jokelan järjestyksessä toinen huomattava teollisuuslaitos, Kolsan tiilitehdas, perustettiin vasta vuonna 1899. Asialla oli toinen aatelismies, Anders Adlercreutz Raalasta. Rahavaikeuksien takia hän myi Raalan kartanon Jokelan Tiilitehtaalle, minkä hallussa se oli vuodet 1904 - 1906.

Merkittäviä Jokelan Tiilitehtaan omistajia olivat myös helsinkiläinen kunnallisneuvos, suurrakennuttaja Fredrik Wilhelm Grönqvist (s. 1838 Helsinki, k. 1912 Helsinki) ja tanskalaissyntyinen laivanvarustaja ja liikemies Johannes Blenner (s. 1879 Kööpenhamina, k. 1936 Helsinki). Tämän vaimo Lilly Kajanus-Blenner (s. 1885 Helsinki, k. 1963 Helsinki) oli harpputaiteilija, joka vaikutti merkittävällä tavalla paikkakunnan kulttuurielämään 1920-luvulla. Ruotsinkieliset tehtailijaperheet viettivät palveluskuntineen muusta yhteisöstä eristäytynyttä elämää. Rautatie toimi sosiaalisena rajana herrasväen ja työväen välillä.

TIILITEHDAS TYÖ- JA ASUINYHTEISÖNÄ

Itse tiilenteko oli tehtaan alkuvaiheessa käsityötä: tiilet lyötiin yksitellen puumuotteihin ja vetohärät pyörittivät saviranoja, joissa savimassa sekoitettiin. 1900-luvun alussa Jokelan Tiilitehdas oli kasvanut Suomen suurimmaksi tiilitehtaaksi, joka tuotti parhaimmillaan 8 miljoonaa tiiltä vuodessa. Koska tiilenteko onnistui vain sulan maan aikaan, oli suurin osa tiilityöläisistä kausityöntekijöitä. Nämä jakautuivat kahteen ryhmään: satunnaisiin kausityöläisiin eli ns. lentojätkiin ja vakituisiin, vuodesta toiseen palanneisiin työläisiin, joista useimmat olivat vakituisten tiilitehtaalaisten vaimoja ja lapsia sekä tiilitehtaan tontin ulkopuolelle muodostuneeseen Jokelaan asettuneita käsityöläisiä. Suurin osa tehtaalle henkikirjoitetuista perheistä sai elantonsa maa- ja karjataloudesta. Maatyöläiset olivat paremmassa asemassa kuin tiilityöläiset, sillä heidän vuoden mittaisia pestejään jatkettiin aina haluttaessa. Lisäksi muonamiesten työsuhdeasunnot olivat tilavampia kuin tiilityöläisten hellahuoneet.

Jokelassa niinkuin muillakin pienillä teollisuuspaikkakunnilla palvelut kuten sosiaalihuolto, jumalanpalvelukset tai kansakoulun ylläpito siirtyivät vähitellen tehtaalta yhteiskunnan huoleksi. Työläiset rakensivat itselleen omia mökkejään ja alkoivat ostaa elintarvikkeensa perustamastaan osuuskaupasta. Rakennusalan suhdanteet ajoivat useimmat tiilitehtailijat vararikkoon. Työläisiä lähti Jokelasta siirtolaisiksi aikanaan sekä Pohjois-Amerikkaan että Petsamoon. Yhteisön väkiluku pieneni tiilenteon koneellistumisen myötä. Tiilentuotanto Jokelan Tiilitehtaalla lopetettiin vuonna 1960; Kolsa jatkoi vuoteen 1986.